Luettuja

No kieltämättä nyt kesällä on tullut luettua melko vähän, muttei sentään kuitenkaan näin vähän, miltä blogi näyttää. Mökeiltä en ole jaksanut päivitellä tänne kirjoja, mutta on tästä hommasta näköjään muutenkin roti kaukana. Yritän nyt madaltaa kynnystä kirjapäivityksille entisestään. Lyhyitä merkintöjä kesänaikana luetuista tulossa siis alkaen tästä illasta.

Mainokset

54. The Orphan’s tales: Night in the Garden: I / Catherynne M. Valente

Tämä kirja oli kerrassaan positiivinen yllättäjä. Aivan upea ja ihana tarina! En ole pitkään aikaan lukenut fantasiaa, josta olen nauttinut yhtä paljon kuin tästä. Miksi sitten yllättäjä? Olenhan pitänyt Valenten teoksista aiemminkin. Palimpsest oli upea ja Girl who navigated… viehättävä riemastuttavalla satumaailmallaan. Night in the Garden ei kuitenkaan kuvauksensa perusteella onnistunut heti houkuttelemaan. Lisäksi pelkäsin sen olevan liian sadunomainen.

Täytyy todeta, että kirja toi monessa kohdassa mieleen Sapkowskin Noituri-sarjan. Tässä oli jotenkin todella paljon samankaltaista tyyliä ja tunnelmaa. Ehkä kuitenkin pidin tästä vielä enemmän. Aluksi kirjan rakenne tuntui hieman hämmentävältä: kirjassa kerrottiin tarinoita, ja parhaimmillaan lukija saattoi seurata tarinaa, jota kerrottiin tarinassa, jota kerrottiin toisessa tarinassa… niin että sisäisiä kerrostumia oli viisikin kappaletta. Tarinat olivat kuitenkin riittävän pitkiä kokonaisuuksia, että niiden seuraaminen tuntui palkitsevalta. Tarinoissa tuli kaiken aikaa vastaan pieniä sulkeumia, ja kun tarinat sitten lopulta alkoivat vähä vähältä linkkautua yhteen, uteliaisuus ja lukemisen nälkä kasvoi vain entisestään, ja lukukokemus oli erinomaisen palkitseva. Pidin myös erityisesti siitä, että ”suurta ylltätystä” ei ollut säästetty pamautettavaksi loppuun, vaan linkkejä tarinoiden välillä paljastettiin kirjassa vähä vähältä, niin että lukija saattoi seurata kudelman kasvamista.

Kerrassaan kaunis ja upeasti rakennettu kudelma uudelleen kerrottuja versioita kansansatujen ja perimätiedon aineksista, kuitenkin aivan omaksi versiokseen kirjoitettuna, tietenkin Valenten upean kimurantilla mielikuvituksella varustettuna.

53. Middlesex / Jeffrey Eugenides

Kun aloittelin lukemaan tätä kirjaa, minulla oli kaksi pelkoa. Ensinnäkin: onko kirja oikeasti niin hyvä kuin hehkutetaan? Vai onko kyse vain siitä, että kirja on niin sopivan muodikkaasti queer ja sukupuolitietoinen, että ajan hermolla oleva kolmekymppinen ei voi muuta kuin hehkuttaa sitä? Toiseksi, kirjan alkumetreillä Naimapuuhista tuttu kirjoitustyyli sai jonkinlaista kauhunomaista vastareaktiota aikaan. Naimapuuhatkin oli kirjoitettu yhtä lailla kiehtovan värikkäästi, mutta osoittautui piinaavaksi pitkäpiimäksi.

Nyt voin onneksi huokaista helpotuksesta, ja todeta, että huoleni olivat turhia. Eugenideksen värikkään ja kiemuraisen sukukronikan äärellä ei voinut kuin nauttia. Kolmea sukupolvea käsitellyt tarina kosketti jokaista polvea elävästi, eivätkä ketkään tarinan henkilöt jääneet taustalle statistinomaisiksi haamuiksi. Päähenkilö nousee tarinasta pikkuhiljaa esiin, ja kirjan edetessä lähemmäs nykypäivää muuttuu kirjan sävy luontevasti henkilökohtaisemmaksi ja samalla intensiivisemmäksi.

Parhautta!

52. En man som heter Ove / Fredrik Backman

No niin luinpas kirjan ruotsiksi ensimmäistä kertaa yli viiteentoista vuoteen. Ehdottomasti kannatti kyllä. Paitsi, että kirja oli erinomaisen hauska, huomasin myös että ruotsiksi lukeminen kävi yllättävän sujuvasti. Ensimmäisen viiden tai kymmenen sivun ajan piti oikein kovasti keskittyä luettuun, mutta sen jälkeen jokin passiivinen ruotsin sanavarasto aivojeni sopukoista avautua, ja huomasin ymmärtäväni paljon sellaista sanastoa, jota en tiennyt koskaan oppineenikaan.

On man som heter Ove, kertoo – yllätys yllätys – Ove nimisestä ruotsalaisesta miehestä. OVe ajaa Saabia ja pitää rutiineista sekä selkeistä ja suoraviivaisista asioista. Ihmissuhteet ja turha höpöttäminen eivät ole koskaan olleet häntä varten. Kirjassa avataan pikku hiljaa Oven historiaa rinnan nykyhetkessä kulkevan tarinan kanssa. Teemaltaan kirja on mustaa huumoria huokuvaa hyvän tuulen kirjallisuutta. Tarina on aivan realismin rajoilla, vain pienet naarmut pinnassa häiritseävät tarinan uskottavuutta.

Joissakin kirjan kohtauksissa oli kyllä lievää elokuvakäsikirjoituksen tuntua, ja kuulemma Ovesta onkin jo elokuva tekeillä/tehtynä. Kirjaa voi lämpimästi suositella myös vähemmän toisella kotimaisella lukeville, koska kirja on kirjoitettu Oven sanoin, eli selkeästi ja suoraviivaisesti. Ove ei näet harrasta turhaa fiilistelyä ja maalailua, saatika hienosteleviä termejä ja allegorioita. Jos siis harkitset toisen kotimaisen preppaamista, niin aloita ihmeessä tästä!

51. Vienan rannoilla / Onttoni Miihkali

Tulipa luettua vaihteeksi oikein kunnon historiallista kirjallisuutta. Painoskin oli alkuperäinen kuin tunnelmaa lisäämään (v. 1939). Vienan rannoilla oli leppoisa kertomus erään laukkukauppiaan pojan elämästä Vienassa ajalle ennen maailmansotia. Miihkali on mitä ilmeisimmin itsekin Vienalainen taustaltaan ja kirjassa saikin nauttia aivan mahtavasta kielen käytöstä taattoineen ja maamoineen. Vienalainen kulttuuri tulee tutuksi seuratessa nuoren Teron kasvua aikuisikään. Nokkelalla pojalla on älliä, vaikka suomeen puodipitäjäksi, mutta toisaalta sukuvelvollisuus kutsuu pitämään Vienaa karjalaisena ja elävänä. Aivan mainio hyväntuulen kirja ja kulttuurikurkistus.

49. & 50. Obsidian and Blood 1-2 / Aliette de Bodard

Servant of the Underworld & Harbinger of the Storm

Ihastuttuani de Bodardin viehättävään ja epätyypilliseen scifihköön novellikokoelmaan ”Perhonen ja jaguaari” innostuin kaivelemaan sähkökirjaani lisää Bodardin tuotoksia. Tälläkertaa haaviin jäi ”Obsidian and Blood” -trilogia, jonka kahta ensimmäistä osaa tämä lukufiilis koskettaa.

Odotin taas sukellusta kiehtovaan totutusta erilaiseen maailmaan, ja vaikka tätä jossain määrin tarjoiltiinkin, eivät nämä atsteekkiseikkailut valitettavasti täysin täyttäneet odotuksiani. Se, mistä pidin kirjassa, oli atsteekkikulttuurin melko onnistunut eläväksi tekeminen. Ihmisten motiivit ja maailmankatsomus onnistuttiin varsin hyvin rakentamaan muinaisen mexican ajan mukaan, ja kirja vältti mielestäni historialliselle romaanille pahimmat tyypilliset sudenkuopat tarkastella asioita 2000-luvun perspektiivistä. Pidin myös kovasti kirjailijan ratkaisusta tehdä atsteekkijumalista todellisia, ihmisten keskuudessa vaikuttavia juonivia toimijoita, jotka olivat juuri niin verenhimoisia, kuin heitä palvova kansa kuvitteli, ja jos mahdollista, vielä julmempia ja juonikkaampia.

Sen sijaan juonen kuljetus ei tällä kertää viekoitellut minua täysin mukaansa. Kuoleman jumalan Mictlantecuthlin pääpappi Acatl sai toimia kummassakin teoksessa salapoliisina selvitellen salaperäistä kuolemantapausta tai murhaa. Ensimmäinen kirja lähti varsin poukkoillen liikkeelle ja valitettavasti meno jatkui melko levottomana. Olisin kaivannut enemmän päämäärätietosta jännitteen rakentamista ja vähemmän latistavia deus ex machina -ratkaisuja.

Sen verran Mexican valtakunta kuitenkin viehätti, että lukaisin perään vielä toisenkin osan. Siitä jälkimainingit olivat hyvin samantyyppiset, kuin ensimmäisestä osasta, joskin kakkososassa oli muutamia huteralle pohjalle vielä korkeammaksi pinottuja palikkatorneja, jotka häiritsivät lukukokemusta. Niinpä kolmososaa ei nyt tässä lukufiilistelyssä nähdä, vaikka ostinkin sen osana Obsidian and Blood -pakettia. Nyt kuitenkin välillä jotain ihan muuta. (Kuten esimerkiksi viimeksi fiilistelemäni Taivaslaulu, joka on tosiasiassa luettu vasta Bodardin jälkeen.)

48. Taivaslaulu / Pauliina Rauhala

Tämä oli kirja, joka minun piti lukea. Kun ensimmäisen kerran kuulin kirjasta, tiesin heti että haluan lukea sen. Olin tosin aavistuksen huolissani, että onko kirjan raflaava aihe mahdollisiseti vaikuttanut julkaisukynnykseen tinkien kaunokirjallisesta laadusta, mutta näin ei onneksi ollut.

Luin kirjan eilen lähes yhdeltä istumalta ja kyynelehdin tietysti vuolaasti sitä lukiessa. Olihan kyseessä teos, joka oli minulle pahempaa kauhukirjallisuutta, kuin Stephen King konsanaan. On harvoja tilanteita, joissa voisin kuvitella olevani vähemmän kotonani kuin suurperheen äitinä. Niinpä pystyin aistimaan kirjan päähenkilön ahdistuksen varsin elävästi, kun lapsesta asti suurperheen äidiksi aivopesty nainen ei yhteisön paineessa voinut löytää omaa tietään vaan takelteli tuskaisesti täyttäen jonkun muun toivetta, vieläpä kauheimmalla mahdollisella tavalla, antamalla oman kehonsa synnytyskoneeksi.

Kirjan teksti oli soljuvaa ja miellyttävää lukea. Kirjasta oli helppo aistia, että kirjoittaja nauttii kauniista lauseista. Myös tekijän mieltymys runoihin tuli esiin. Aivan kaikista kaunokirjallisista keinoista en täysin innostunut. Tuntui, että kirjassa oli hieman liikaa sälää, jonka pois sukimalla kirjasta olisi saanut vielä koherentimman kokonaisuuden. Hieman hassuilta tuntuivat toistokatkelmat, joissa aiemmin kirjassa olleeseen sivun tai parin mittaiseen tekstiin palattiin uudelleen, nyt vain pidemmässä muodossa. Myös kuvitteellisten blogitekstien tarpeellisuutta pohdin. Miellyin kuitenkin niihin niiden tärkeän sanoman takia, mutta blogin ”kommettiboksin” olisi voinut minusta jättää väliin, sillä saralla internetin autenttinen imitoiminen ei valitettavasti tuonut lukukokemukseen lisäarvoa.

Kaiken kaikkiaan kaunis ja tärkeä kirja. Vaikka kirjan loppu oli yksilön kannalta valoisa, mitään epärealistisen optimistista kuvaa ei vanhoillislestadiolaisen liikkeen tulevaisuudennäkymistä maalata. Vääjäämättä tulin verranneeksi lukukokemusta Hanna Pylväisen teokseen ”We Sinners”, joka kuvasi lestadiolaista elämää yhdysvalloissa. Vaikka näissä piirtyi kaksi hyvin erilaista perhekuvausta, niin yksi oli kuitenkin läsnä selkeänä yhteisenä tekijänä: äidin uupumus lestadiolaisperheen kodinhoitajana.