52. En man som heter Ove / Fredrik Backman

No niin luinpas kirjan ruotsiksi ensimmäistä kertaa yli viiteentoista vuoteen. Ehdottomasti kannatti kyllä. Paitsi, että kirja oli erinomaisen hauska, huomasin myös että ruotsiksi lukeminen kävi yllättävän sujuvasti. Ensimmäisen viiden tai kymmenen sivun ajan piti oikein kovasti keskittyä luettuun, mutta sen jälkeen jokin passiivinen ruotsin sanavarasto aivojeni sopukoista avautua, ja huomasin ymmärtäväni paljon sellaista sanastoa, jota en tiennyt koskaan oppineenikaan.

On man som heter Ove, kertoo – yllätys yllätys – Ove nimisestä ruotsalaisesta miehestä. OVe ajaa Saabia ja pitää rutiineista sekä selkeistä ja suoraviivaisista asioista. Ihmissuhteet ja turha höpöttäminen eivät ole koskaan olleet häntä varten. Kirjassa avataan pikku hiljaa Oven historiaa rinnan nykyhetkessä kulkevan tarinan kanssa. Teemaltaan kirja on mustaa huumoria huokuvaa hyvän tuulen kirjallisuutta. Tarina on aivan realismin rajoilla, vain pienet naarmut pinnassa häiritseävät tarinan uskottavuutta.

Joissakin kirjan kohtauksissa oli kyllä lievää elokuvakäsikirjoituksen tuntua, ja kuulemma Ovesta onkin jo elokuva tekeillä/tehtynä. Kirjaa voi lämpimästi suositella myös vähemmän toisella kotimaisella lukeville, koska kirja on kirjoitettu Oven sanoin, eli selkeästi ja suoraviivaisesti. Ove ei näet harrasta turhaa fiilistelyä ja maalailua, saatika hienosteleviä termejä ja allegorioita. Jos siis harkitset toisen kotimaisen preppaamista, niin aloita ihmeessä tästä!

51. Vienan rannoilla / Onttoni Miihkali

Tulipa luettua vaihteeksi oikein kunnon historiallista kirjallisuutta. Painoskin oli alkuperäinen kuin tunnelmaa lisäämään (v. 1939). Vienan rannoilla oli leppoisa kertomus erään laukkukauppiaan pojan elämästä Vienassa ajalle ennen maailmansotia. Miihkali on mitä ilmeisimmin itsekin Vienalainen taustaltaan ja kirjassa saikin nauttia aivan mahtavasta kielen käytöstä taattoineen ja maamoineen. Vienalainen kulttuuri tulee tutuksi seuratessa nuoren Teron kasvua aikuisikään. Nokkelalla pojalla on älliä, vaikka suomeen puodipitäjäksi, mutta toisaalta sukuvelvollisuus kutsuu pitämään Vienaa karjalaisena ja elävänä. Aivan mainio hyväntuulen kirja ja kulttuurikurkistus.

49. & 50. Obsidian and Blood 1-2 / Aliette de Bodard

Servant of the Underworld & Harbinger of the Storm

Ihastuttuani de Bodardin viehättävään ja epätyypilliseen scifihköön novellikokoelmaan ”Perhonen ja jaguaari” innostuin kaivelemaan sähkökirjaani lisää Bodardin tuotoksia. Tälläkertaa haaviin jäi ”Obsidian and Blood” -trilogia, jonka kahta ensimmäistä osaa tämä lukufiilis koskettaa.

Odotin taas sukellusta kiehtovaan totutusta erilaiseen maailmaan, ja vaikka tätä jossain määrin tarjoiltiinkin, eivät nämä atsteekkiseikkailut valitettavasti täysin täyttäneet odotuksiani. Se, mistä pidin kirjassa, oli atsteekkikulttuurin melko onnistunut eläväksi tekeminen. Ihmisten motiivit ja maailmankatsomus onnistuttiin varsin hyvin rakentamaan muinaisen mexican ajan mukaan, ja kirja vältti mielestäni historialliselle romaanille pahimmat tyypilliset sudenkuopat tarkastella asioita 2000-luvun perspektiivistä. Pidin myös kovasti kirjailijan ratkaisusta tehdä atsteekkijumalista todellisia, ihmisten keskuudessa vaikuttavia juonivia toimijoita, jotka olivat juuri niin verenhimoisia, kuin heitä palvova kansa kuvitteli, ja jos mahdollista, vielä julmempia ja juonikkaampia.

Sen sijaan juonen kuljetus ei tällä kertää viekoitellut minua täysin mukaansa. Kuoleman jumalan Mictlantecuthlin pääpappi Acatl sai toimia kummassakin teoksessa salapoliisina selvitellen salaperäistä kuolemantapausta tai murhaa. Ensimmäinen kirja lähti varsin poukkoillen liikkeelle ja valitettavasti meno jatkui melko levottomana. Olisin kaivannut enemmän päämäärätietosta jännitteen rakentamista ja vähemmän latistavia deus ex machina -ratkaisuja.

Sen verran Mexican valtakunta kuitenkin viehätti, että lukaisin perään vielä toisenkin osan. Siitä jälkimainingit olivat hyvin samantyyppiset, kuin ensimmäisestä osasta, joskin kakkososassa oli muutamia huteralle pohjalle vielä korkeammaksi pinottuja palikkatorneja, jotka häiritsivät lukukokemusta. Niinpä kolmososaa ei nyt tässä lukufiilistelyssä nähdä, vaikka ostinkin sen osana Obsidian and Blood -pakettia. Nyt kuitenkin välillä jotain ihan muuta. (Kuten esimerkiksi viimeksi fiilistelemäni Taivaslaulu, joka on tosiasiassa luettu vasta Bodardin jälkeen.)

48. Taivaslaulu / Pauliina Rauhala

Tämä oli kirja, joka minun piti lukea. Kun ensimmäisen kerran kuulin kirjasta, tiesin heti että haluan lukea sen. Olin tosin aavistuksen huolissani, että onko kirjan raflaava aihe mahdollisiseti vaikuttanut julkaisukynnykseen tinkien kaunokirjallisesta laadusta, mutta näin ei onneksi ollut.

Luin kirjan eilen lähes yhdeltä istumalta ja kyynelehdin tietysti vuolaasti sitä lukiessa. Olihan kyseessä teos, joka oli minulle pahempaa kauhukirjallisuutta, kuin Stephen King konsanaan. On harvoja tilanteita, joissa voisin kuvitella olevani vähemmän kotonani kuin suurperheen äitinä. Niinpä pystyin aistimaan kirjan päähenkilön ahdistuksen varsin elävästi, kun lapsesta asti suurperheen äidiksi aivopesty nainen ei yhteisön paineessa voinut löytää omaa tietään vaan takelteli tuskaisesti täyttäen jonkun muun toivetta, vieläpä kauheimmalla mahdollisella tavalla, antamalla oman kehonsa synnytyskoneeksi.

Kirjan teksti oli soljuvaa ja miellyttävää lukea. Kirjasta oli helppo aistia, että kirjoittaja nauttii kauniista lauseista. Myös tekijän mieltymys runoihin tuli esiin. Aivan kaikista kaunokirjallisista keinoista en täysin innostunut. Tuntui, että kirjassa oli hieman liikaa sälää, jonka pois sukimalla kirjasta olisi saanut vielä koherentimman kokonaisuuden. Hieman hassuilta tuntuivat toistokatkelmat, joissa aiemmin kirjassa olleeseen sivun tai parin mittaiseen tekstiin palattiin uudelleen, nyt vain pidemmässä muodossa. Myös kuvitteellisten blogitekstien tarpeellisuutta pohdin. Miellyin kuitenkin niihin niiden tärkeän sanoman takia, mutta blogin ”kommettiboksin” olisi voinut minusta jättää väliin, sillä saralla internetin autenttinen imitoiminen ei valitettavasti tuonut lukukokemukseen lisäarvoa.

Kaiken kaikkiaan kaunis ja tärkeä kirja. Vaikka kirjan loppu oli yksilön kannalta valoisa, mitään epärealistisen optimistista kuvaa ei vanhoillislestadiolaisen liikkeen tulevaisuudennäkymistä maalata. Vääjäämättä tulin verranneeksi lukukokemusta Hanna Pylväisen teokseen ”We Sinners”, joka kuvasi lestadiolaista elämää yhdysvalloissa. Vaikka näissä piirtyi kaksi hyvin erilaista perhekuvausta, niin yksi oli kuitenkin läsnä selkeänä yhteisenä tekijänä: äidin uupumus lestadiolaisperheen kodinhoitajana.

47. Palimpsest / Catherynne M. Valente

Palimpsest ehtikin olla jo tovin lukulistallani ennen kuin sain siihen aikaiseksi tarttua. Aloitin nurinkurisessa järjstyksessä ihanasta ”Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla”. Sen lukeminen sai kyllä kiinnostumaan Valenten kirjoista entistä enemmän, mutta toisaalta odotin Palimpsesti olevan jotenkin vaikeampi. Vähän niinkuin vaikkapa Justina Robsonin ”Natural History” suhteessa ”Quantum Gravity”-sarjan teoksiin. Mutta niin raskaissa vesissäpä ei tarvinnut uidakaan.

Palimpsest oli aivan ihana oma maailmansa. Pidin kirjan tunnelmasta ja tarinasta. Tämäkin kirja oli, kuten niin monet toverinsa nykyisin, useamman kertojahahmon limittäin sanoittama tarina. Sen takia lukunopeuteni ei kiihtynyt aivan ahmimiseksi saakka. Minulla kun aina helposti lukuvauhti jäähtyy katkokohtien aikana.

Kirjan ihmisten arkielämässä oli jokaisessa omalla tavallaan pientä ihmeen tai arkielämän maagisuuden tuntua. Todellisen maagisuuden äärelle päästiin kuitenkin, kun kirjan päähenkilöistä itse kukin vuorollaan löysi tiensä Palimpsestiin, seksikumppanin iholla olevaa karttaa tietämättään seuraten. Hahmojen tarinat kietoutuivat pikkuhiljaa yhteen tavalla, joka oli viehättävästi jo kirjan alussa paljastettu, ja jonka hiljattaista etenemistä sai tarinan edessä seurata.

Kirjaan oli kiedottu paljon teemoja maahan muutosta riippuvuuteen, hallitsemiseen ja toisen hyväksikäyttöön. Tarina antoi ihanasti tilaa tulkinnalle, eikä mikään ollut liian pureksittua. Sopivan konkreettisia olivat kuitenkin suuntaviivat, niin ettei tuntenut aivan toisen pilvenhöttöisessä unessa leijailevansa. Kirjan jälkipuheessa kirjailija yllätten vielä hieman avasi tarinan tulkintaa. Tavallaan se oli minusta tarpeetonta, mutta toisaalta palkitsevaa, kun ei tarvinnut ihan täysin jäädä ihmettelemään, että tulkitsenkohan tätä nyt yhtään niin kuin tarinan kirjoittaja on sen ajatellut.

Kirjoittaa tästä voisi enemmänkin. Erityisesti mielenkiintoisen pohdinnanaiheen antaisi Palimpsestin ja sinne pääsemisen merkitys kirjan hahmoille. Alun romanttinen ”rakastelemalla toiveiden unimaailmaan” tunnelma sai synkempiä sävyjä päähenkilöiden tullessa niin riippuvaisiksi Palimpsestista, että sinne pääsemiseen tarvittavasta seksiaktista alkoi olla romanttinen rakkaus kaukana. Kieltämättä tämä fantasiamaailman portti toi piankin mieleeni Steph Swainstonin ”The Castle”-kirjasarjan, jossa fantasimaailmaan löytyi tie huumausaineesta. Molemmissa yhteneväistä oli vieläpä se, että näiden kahden maailman tapahtumat linkittyivät tavalla jos toisellakin toisiinsa.

46. The Snow Child / Eowyn Ivey

Aivan täydellinen valinta joululomalukemistoksi. Unenomainen matka lumisen kauniiseen Alaskaan toi valkean joulun luihin ja ytimiin. Syvä suru ja onni elämän pienistä hyvistä hetkistä kietoutuivat kuulaan kauniiksi unelmaksi tarinassa lapsettomuudesta ja lapsellisuudesta. Elämän tosiasioille rehellinen karheus ja taianomainen tunnelma tavoittivat mielessäni jotain sellaista, mistä harvoin pääsee näin syvästi nauttimaan. Muistan Yösirkuksen vieneen minut jossain määrin samoille unimaan leveyasteille kuin Snow Child, mutta tämä tarina oli vielä rehellisempi ja konstailemattomampi. Vain loppuratkaisuksi olisin valinnut toisenlaisen kitkerän suloisen tarinan suunnan.

Eowyn Ivey on todellakin onnistunut tavoittamaan jotakin oleellista siitä taianomaisuudesta, johon hän itsekin kirjan metateksteissä (=päähenkilön siskon kirjeet) viitta. Vaikka kirjan pohjavireenä oli menetyksen suru, jäi päällimmäiseksi tunnelmaksi kuitenkin lempeys. Rakkaus ja inhimillinen kosketus kantavat pitkälle, jos niiden antaa olla läsnä.

45. Hearts in Atlantis / Stephen King

Niin uskomattomalta kuin se saattaa tuntuakin luin ensimmäisen Stephen Kingin teokseni vasta nyt, pitkälti päälle kolmen kymmenen iässä. Tämä johtuu tietenkin siitä, että kauhu ei kiehdo millään tavalla. Toki olen ollut tietoinen siitä, että Kingillä on myös enemmän fantasiaan vivahtavia teoksia, mutta en ole ollut niin aloitteellinen, että olisin ottanut niistä itse selvää. Mutta nyt, kun Kingiä tarjottiin minulle hopealautasella, nenän eteen kannettuna, oli helppo tarttua teokseen.

En osaa aivan tarkkaan artikuloida, mitä odotin Kingin teokselta, joka saate sanojen mukaan ”ei ole kauhua”. Hyvää tarinankerrontaa ainakin. Kirja kieltämättä täytti odotukseni. Hyvin rakennettu tarinankaari ja mukaansa tempaava ote olivat kirjan valtteja, erityisesti kirjan ensimmäisessä osassa ja sen päätarinassa ”Low Men in Yellow Coats”, joka oli myöskin varsin selkeästi fantasiaa, toisin kuin myöhemmät osat. Kirja siis koostui viidestä erillisestä tarinasta, jotka kietoutuivat toisiinsa osin yhteisten hahmojen kautta. Kirjan nimitarina ”Hearts in Atlantis”, jäi minulle enemmän välitarinaksi, vaikka sekin oli kirjoitettu periaatteessa itsenäiseksi romaaniksi. Kertomus sisälsi ehkä turhankin läpikotaisen kuvauksen korttipeliriippuvuudesta, jonka piinallinen luonne kävi varsin selväksi. Kolme viimeistä tarinaa, olivat vain marginaalisesesti itsenäisiä novelleja, ja pikemminkin sivuviitteitä ensimmäiseen. Vaikka muut tarinat sinällään jäivät ensimmäisen varjoon, puolsivat ne paikkaansa kokonaisuutena, ja pidin Kingin rakentamasta kudelmasta sanomineen, viestin alleviivauksesta huolimatta. Kirjan viesti ei ehkä aivan ole ”lukekaa hitto soikoon Kärpästen herra”, mutta jollei viesti muuten tullut perille, niin ehkä Kärpästen herrakin kannattaa vielä kerran lukaista läpi 😉

Elossa!

Huh, onpa lukurintamalla ollut hiljaista. Osittain syytän siitä Blindsightin tahkeutta, mutta tosiasiallisesti syy lienee paljolti myös siinä, että illat ovat yksinkertaisesti menneet muissa askareissa. Sain Stephen Kingin Hearts in Atlantiksen jo varmaan kuukausi sitten luettavaksi, mutta ensimmäisen osan pikaisen lukemisen jälkeen, sain luettua muut osat (eli n. toisen puolen kirjasta) vasta nyt joululomalla loppuun. Hitaassa lukutahdissa on ainakin se hyvä puoli, että ehdin lukemistani kirjoista jotain sanoakin. Esim. kesällä luettu Westö olisi ehdottomasti kaivannut sanasen, mutta nyt se tuntuu jo myöhäiseltä.

Luettuja

Koska tämä päivittäminen nyt selvästikin tahmaa, niin listaanpa tällaisena yhteispostauksena kesän jälkeen luettuja teoksia.

44. Aliette de Bodard: On a Red Station Drifting
43. Johanna Viitanen: Hiekkaan kadonneet jäljet
42. Kjell Westö: Kangastus 38

Tavoitteena olisi saada noistakin vielä kunnon lukufiilikset kirjattua, koska noista kaikista, erityisesti tuoreista kotimaisista olisi paljonkin sanottavaa. Parempi kuitenkin kirjata noita ylös, etteivät vallan unhoitu lukulistaltani.

Pari kirjaa on vielä kesken tällä havaa. (Olen vakaasti päättänyt tahkota Blindsightin läpi, vaikka se tahkeudellaan jumittaakin koko lukuharrastusta tällä hetkellä. Jotakin siinä on, etten jaksa keskenkään jättää, vaikka vetäväksi sitä voi sanoa vain hyvin paikoitellen. Jäykkyydestään huolimatta siinä on omaperäistä kiinnostavauutta. Mutta hitto, että ne prosenttiluvut e-kirjassa vaihtuvat hitaasti!)

41. The Great Gatsby / F. S. Fitzgerald

Tämän lukaisin kiireesti loman jälkeen elokuussa, kun huomasin, että kyseinen elokuva poistuu pian teattereista. Kävikin niin hauskasti, että sain kirjan loppuun vain muutama tunti ennen elokuvan näytöstä. Olipa siis kirja kerrankin tuoreena muistissa leffaa katsoessa. Tästä fiilistelystä tuleekin siis nyt ainakin yhtä paljon leffafiilis, kuin lukufiilis.

Kirja yllätti etäisen utuisellaan tunnelmallaan. Olin odottanut ehkä enemmän jotain tunnelmaltaan ”The Parade’s Endin” tyylistä intensiivistä kuvausta. Kaikenkaikkiaan Gatsby poikkesi monista muista 20-luvun kuvauksista siinä, että siitä puuttui kokonaan sukudraama ja eetos. Tietenkin aivan syystä. The Great Gatsbyssä tulee kyllä varsin selkeästi ilmi, miten suku ja vanha raha olivat vielä 20-luvulla painava tekijä ”piireissä”.

Hypätessäni tarinaan uudelleen mukaan elokuvateatterissa, olin ensimmäiset 40 minuuttia lähes epätoivon partaalla. Oli jännä havaita, miten elokuva saattoi teknisesti ottaesn seurata alkutekstiä varsin orjallisestikin, mutta miten sävyt ja merkitykset on käännetty aivan päälaelleen. Alun värikylläisyys ja ”hullu 20-luku” meni mauttomalla tavalla överiksi. Vaikka en monista elokuvan tulkinnoista pitänytkään, niin täytyy myöntää, että loppua kohden elokuva saavutti kirjan sävyt kuitenkin varsin kohtalaisesti. Klassikkoelokuvaa tästä filmatisoinnista kuitenkaan tuskin tulee.

Itse kirjan luin ennen kaikkea ajankuvana ja tarinana, jaksamatta paneutua hirveästi vertauskuvallisuuteen, jota kirjan kohdalla mielestäni turhankin paljon korostetaan. Kirja on ajankuvana erinomainen, erilainen ja eri maailman kuvaus kuin vaikkapa The Parades end tai Downton Abbey, joiden kaltaista tunnelmaa (etenkin ensin mainitun) olin etukäteen ehkä enemmän odottanut. The Great Gatsby kuvaa kerrankin toisesta näkökulmasta juuri tuota sääty-yhteiskunnan murtumisen aikaa, jolloin rahalla ja vanhalla rahalla oli kuitenkin eroa.