58. Is/Jää / Ulla-Lena Lundberg

Lueskelin tätä alkuun ruotsiksi, mutta vajaan sadan sivun jälkeen vaihdoin suomeen. Tässä kirjassa pienten nyanssien kadottaminen tuntui enemmän, kuin aiemmin ruotsiksi lukemissani, koska tässä on mielestäni kyse nimenomaan sävyistä ja tunnelmista, pienistä asioista. Lisäksi toisin kuin 2000-luvun kaupunkiarkeen liittyvä sanasto, saaristolainen-, kirkollinen- ja veneilysanasto eivät olleet minulle täysin aukottoman tuttuja. (Ja nyt kun on parilla muullakin kielellä meneillään asioita, tuntui vain ihanalta lukea pitkästä aikaa jotakin suomeksi. Enemmänhän luen yleensä englanniksi.)

Kirjasta tykkäsin kovasti – kaikesta huolimatta. Koin tekstin mukavana hyvän mielen kirjallisuutena. Saaristolaispäivissä oli mukava soljua mukana. Hahmot tuntuivat aidoilta, jokaisella jokin om ristinsä kannettavanaan. Kuitenkin kirjan teema tuntui olevan arkipäivän optimismi ja se, että elämä kantaa. Missään kohti en kokenut kirjaa raskassoutuiseksi tai tylsäksi, vaikka kirja oli pikemminkin hidastempoista oleilua, kuin tiivistyvää juonen kerrontaa.

(Spoilerivaroitus)
Kaiken kirjan valoisuuden ja optimismin jälkeen loppu oli kieltämättä aikamoinen yllätys. Lopun epäonniset tapahtumat sinänsä sopivat hyvin saariston epävarmaan elämään. Pikemminkin yllättävää oli lopun käänteitä seurannut totaalinen epätoivo vailla minkäänlaista valonpilkahdusta tai tulevaisuuden uskoa. Kieltämättä vahva tehokeino ja ajatusten herättäjä. Ehkä kirjan sanoma onkin, että elämä kantaa, jos sen antaa kannatella?

Mainokset