51. Vienan rannoilla / Onttoni Miihkali

Tulipa luettua vaihteeksi oikein kunnon historiallista kirjallisuutta. Painoskin oli alkuperäinen kuin tunnelmaa lisäämään (v. 1939). Vienan rannoilla oli leppoisa kertomus erään laukkukauppiaan pojan elämästä Vienassa ajalle ennen maailmansotia. Miihkali on mitä ilmeisimmin itsekin Vienalainen taustaltaan ja kirjassa saikin nauttia aivan mahtavasta kielen käytöstä taattoineen ja maamoineen. Vienalainen kulttuuri tulee tutuksi seuratessa nuoren Teron kasvua aikuisikään. Nokkelalla pojalla on älliä, vaikka suomeen puodipitäjäksi, mutta toisaalta sukuvelvollisuus kutsuu pitämään Vienaa karjalaisena ja elävänä. Aivan mainio hyväntuulen kirja ja kulttuurikurkistus.

Mainokset

49. & 50. Obsidian and Blood 1-2 / Aliette de Bodard

Servant of the Underworld & Harbinger of the Storm

Ihastuttuani de Bodardin viehättävään ja epätyypilliseen scifihköön novellikokoelmaan ”Perhonen ja jaguaari” innostuin kaivelemaan sähkökirjaani lisää Bodardin tuotoksia. Tälläkertaa haaviin jäi ”Obsidian and Blood” -trilogia, jonka kahta ensimmäistä osaa tämä lukufiilis koskettaa.

Odotin taas sukellusta kiehtovaan totutusta erilaiseen maailmaan, ja vaikka tätä jossain määrin tarjoiltiinkin, eivät nämä atsteekkiseikkailut valitettavasti täysin täyttäneet odotuksiani. Se, mistä pidin kirjassa, oli atsteekkikulttuurin melko onnistunut eläväksi tekeminen. Ihmisten motiivit ja maailmankatsomus onnistuttiin varsin hyvin rakentamaan muinaisen mexican ajan mukaan, ja kirja vältti mielestäni historialliselle romaanille pahimmat tyypilliset sudenkuopat tarkastella asioita 2000-luvun perspektiivistä. Pidin myös kovasti kirjailijan ratkaisusta tehdä atsteekkijumalista todellisia, ihmisten keskuudessa vaikuttavia juonivia toimijoita, jotka olivat juuri niin verenhimoisia, kuin heitä palvova kansa kuvitteli, ja jos mahdollista, vielä julmempia ja juonikkaampia.

Sen sijaan juonen kuljetus ei tällä kertää viekoitellut minua täysin mukaansa. Kuoleman jumalan Mictlantecuthlin pääpappi Acatl sai toimia kummassakin teoksessa salapoliisina selvitellen salaperäistä kuolemantapausta tai murhaa. Ensimmäinen kirja lähti varsin poukkoillen liikkeelle ja valitettavasti meno jatkui melko levottomana. Olisin kaivannut enemmän päämäärätietosta jännitteen rakentamista ja vähemmän latistavia deus ex machina -ratkaisuja.

Sen verran Mexican valtakunta kuitenkin viehätti, että lukaisin perään vielä toisenkin osan. Siitä jälkimainingit olivat hyvin samantyyppiset, kuin ensimmäisestä osasta, joskin kakkososassa oli muutamia huteralle pohjalle vielä korkeammaksi pinottuja palikkatorneja, jotka häiritsivät lukukokemusta. Niinpä kolmososaa ei nyt tässä lukufiilistelyssä nähdä, vaikka ostinkin sen osana Obsidian and Blood -pakettia. Nyt kuitenkin välillä jotain ihan muuta. (Kuten esimerkiksi viimeksi fiilistelemäni Taivaslaulu, joka on tosiasiassa luettu vasta Bodardin jälkeen.)

48. Taivaslaulu / Pauliina Rauhala

Tämä oli kirja, joka minun piti lukea. Kun ensimmäisen kerran kuulin kirjasta, tiesin heti että haluan lukea sen. Olin tosin aavistuksen huolissani, että onko kirjan raflaava aihe mahdollisiseti vaikuttanut julkaisukynnykseen tinkien kaunokirjallisesta laadusta, mutta näin ei onneksi ollut.

Luin kirjan eilen lähes yhdeltä istumalta ja kyynelehdin tietysti vuolaasti sitä lukiessa. Olihan kyseessä teos, joka oli minulle pahempaa kauhukirjallisuutta, kuin Stephen King konsanaan. On harvoja tilanteita, joissa voisin kuvitella olevani vähemmän kotonani kuin suurperheen äitinä. Niinpä pystyin aistimaan kirjan päähenkilön ahdistuksen varsin elävästi, kun lapsesta asti suurperheen äidiksi aivopesty nainen ei yhteisön paineessa voinut löytää omaa tietään vaan takelteli tuskaisesti täyttäen jonkun muun toivetta, vieläpä kauheimmalla mahdollisella tavalla, antamalla oman kehonsa synnytyskoneeksi.

Kirjan teksti oli soljuvaa ja miellyttävää lukea. Kirjasta oli helppo aistia, että kirjoittaja nauttii kauniista lauseista. Myös tekijän mieltymys runoihin tuli esiin. Aivan kaikista kaunokirjallisista keinoista en täysin innostunut. Tuntui, että kirjassa oli hieman liikaa sälää, jonka pois sukimalla kirjasta olisi saanut vielä koherentimman kokonaisuuden. Hieman hassuilta tuntuivat toistokatkelmat, joissa aiemmin kirjassa olleeseen sivun tai parin mittaiseen tekstiin palattiin uudelleen, nyt vain pidemmässä muodossa. Myös kuvitteellisten blogitekstien tarpeellisuutta pohdin. Miellyin kuitenkin niihin niiden tärkeän sanoman takia, mutta blogin ”kommettiboksin” olisi voinut minusta jättää väliin, sillä saralla internetin autenttinen imitoiminen ei valitettavasti tuonut lukukokemukseen lisäarvoa.

Kaiken kaikkiaan kaunis ja tärkeä kirja. Vaikka kirjan loppu oli yksilön kannalta valoisa, mitään epärealistisen optimistista kuvaa ei vanhoillislestadiolaisen liikkeen tulevaisuudennäkymistä maalata. Vääjäämättä tulin verranneeksi lukukokemusta Hanna Pylväisen teokseen ”We Sinners”, joka kuvasi lestadiolaista elämää yhdysvalloissa. Vaikka näissä piirtyi kaksi hyvin erilaista perhekuvausta, niin yksi oli kuitenkin läsnä selkeänä yhteisenä tekijänä: äidin uupumus lestadiolaisperheen kodinhoitajana.