31. Yönpunainen höyhen / Nina Hurma

yphTosiasiallisesti ahmin tämän teoksen parissa päivässä jo viime viikolla, mutta olen kokenut jotenkin haastavaksi analysoida lukukokemusta tutun kirjoittamasta kirjasta. Kirjan kansien välistä paljastui ihana unenomainen 20-luku sisällissodan traumoineen ja kieltolakeineen. Pidin tunnelmasta kovasti, onhan tuo kyseinen aikakausi minulle vieläpä erityisen mieluinen.

Kirjaa on markkinoitu erityisesti sen romanttisuudella. Romanttinen kirjallisuus ja dekkarigenre yhdistyvätkin tässä herkulliseksi sopaksi. Epäilen kuitenkin, että tuo romantiikka saattaa turhaan karkoittaa lukijoita, jotka palkäävät tarttuvansa naiselliseen hömppään. Toki tarinassa oli tuo romanttinen elementti, juuri lukijan odotukset täyttävän kaavan mukaisena, mutta dekkariseikkailu historiallisessa Helsingissä oli kuitenkin myös niin paljon muuta.

En tiedä olisinko löytänyt tätä kirjaa, jollei kirjoittaja olisi tuttu. Onneksi löysin. Ihana lukea välillä hyvin kirjoitettua ja taustoitettua viihdekirjallisuutta. Odotan ilolla jatkoseikkailuja yönkauniissa 20-luvun Stadissa.

Mainokset

30. Sudenmorsian / Aino Kallas

sudenmorsian_kansiTähän pienoisromaaniin tartuin vihdoin, kun tämäkin ihmissusitarinoiden klassikko oli monelta taholta vastaan tullut. Vanhahtava kieli ja virolaiset paikannimet loivat kertomukseen mukavan vanhankansan tunnelman. Ehkä odotin tältä klassikolta jotakin hieman kummempaa, vaikka hieno kansantarinahan tämä oli. Enempää ei nyt pohdintaa ja analyysiä irtoa.

29. The Night Circus (Yösirkus) / Erin Morgenstern

the-night-circus”The circus arrives without warning. No announcements precede it. It is simply there, when yesterday it was not. Within the black-and-white striped canvas tents is an utterly unique experience full of breathtaking amazements. It is called Le Cirque des Rêves, and it is only open at night.”

Muutaman luvun sain lukea ennen kuin kirjan maailma imaisi todella sisäänsä. Tarinan taianomainen tunnelma välittyi kuitenkin alusta asti. Tehokeinona käytetiin tapahtumien seuraamista ulkopuolelta, katsojan asemasta, mikä alkuun tuntui etäännyttävän tarinan henkilöhahmoja. Pian tarina kuitenkin vei mennessään ja myös sen henkilöhahmot kävivät läheisiksi.

Nautin kirjan taianomaisesta tunnelmasta täysin siemauksin. Tässä kirjassa yhdistyivät minulle mieluisa maalaileva nautiskelukirjallisuus sekä pala palalta paljastuva koukuttava juoni, joka vei mennessään. Pikkuhiljaa paljastui mysteeri, joka kiertyi sirkuksen ympärille. Mystinen kilpailu, josta lukija tiesi himpun enemmän, kuin tarinan henkilöhahmot itse, säilyi mysteerisenä loppumetreille. Viehättävää oli, että kauniiden ja jännittävien yksityiskohtien kuvailusta ei koskaan voinut ennakolta tietää oltiinko tässä vain tunnelmoimassa, vai kuvaamassa jotakin juonen kannalta myöhemmen tärkeäksi ilmenevää yksityskohtaa.

Lueskelin hiljattain ”Neiti Peregrinen kodin eriskummallisille lapsille”, enkä mitenkään voi olla vertaamatta näitä kahta kirjaa. Vääjäämättä tulee mieleen, että näissä haettiin jossain määrin samaa tunnelmaa. Siinä missä Peregrine jää ihan nokkelaksi ja kivaksi fantasiakirjaksi muiden joukossa, nousee Yösirkus esiin kuulaana ja kirkkaana. Tuleekin vääjäämättä mieleen, että Peregrinen kodin kuvitus olisi sopinut mitä erinomaisimmin Morgensternin kirjan kuvitukseksi. Tuntuu siltä, että Yösirkus olisi ansainnut kuvituksen toisin kuin Peregrine (vaikka ihan mukiinmenevä tuo jälkimmäinenkin oli).

Mietteitä blogista

Kun nyt sairastellessa on ollut aikaa kahlata kirjablogeissa oikein olan takaa, olen mietiskellyt seuraavalaisia juttuja tähän blogiin liittyen.

1. Kirjablogia olisi kiva pitää omalla nimelläkin, mutta koska tämä on anonyymin puolitie-blogin sivutoimipiste, niin toistaiseksi on ollut anonyymi tämäkin. Kokonaan toinen kysymys on sitten se, tarvitseeko puolitien olla anonyymi blogi. [Toistaiseksi mennään kuitenkin kompromissiratkaisulla.]

2. Pitäisikö lukemistossa olla kuvia? Lähinnä siis luettujen kirjojen kansikuvat. Tällä havaa en itse osaa sanoa toisivatko ne jotakin lisää blogiin. Toisaalta tykkään kyllä luoda assosiaatioita blogeissa olevien kirja-arvioiden ja esillä olevien kansikuvien välille. Kansikuva voi myös vahvistaa muistikuvaa kirjasta, kun omiin teksteihin palailee vuosien jälkeen. Kuitenkin, kun luen enemmistön kirjoistani Kindlestä, jäävät kansikuvat itselle varsin etäisiksi. [Asia jää harkintaan.]

3. Suomenkielisyys – useimmat suomalaiset kirjablogithan käsittelevät suomenkielisiä kirjoja suomeksi. Lukemistani kirjoista valtaosa on nykyään englanniksi. Miltei vain PEKKin tuotanto jää poikkeukseksi. Tälle iso syy on se, että olen helppouden takia siirtynyt lukemaan ison osan kirjoistani Kindlestä, jonka kautta suomenkielistä kirjallisuutta on valitettavan vähän tarjolla. Siirtyminen kirjaston asiakkaasta Amazonin asiakkaaksi on sikälikin kehno valinta, että kirjat Amazonilta tuppaavat tulemaan kirjaston vuokria kalliimmiksi. Mitä suomenkieliseen kirjallisuuteen tulee, niin kyllä, haluaisin lukea enemmän suomalaisia kirjoja ja nimenomaan genrerajojen ulkopuolelta. Missä määrin se tulee toteutumaan, nähtäväksi jää. Tie kirjastoon on pitkä ja kuoppainen. [Osaratkaisuna asiaan ajattelin jatkossa ryhtyä lisäämään kirjan suomennoksen nimen mukaan otsikkoon, jos suomennos on olemassa. Näin suomenkieliset lukijat voivat ainakin teoriassa löytää mietteeni vaikka Googlaamalla.]

4. Pitäiskö minun alkaa kirjoittaa oikeita kirja-arvosteluita. Siis sellaisia joissa taustoitetaan kirjan tarinaa hieman ja järkevän analyyttisesti käydään lukukokemus läpi. Hyvä kysymys. Pitäisi varmaan, jos haluaisin tästä kirjablogin. Nähtäväksi jää, mihin aika ja motivaatio riittää. Lukeminen on minulle kuitenkin keskeinen rentoutumisen muoto ja sellaisena haluan sen pitääkin. En halua ottaa lukemisesta tai sen dokumentoinnista minkäänlaista stressiä. [Kysymys jää avoimeksi.]

28. Road to Bedlam / Mike Shevdon

the_road_to_bedlamTässä sairastellessani lukaisin Road to Bedlamin heti Sixty-One Nailsin perään (jatko-osan nopea käsiinsaanti on sähkökirjan hyviä puolia). Tämä oli nyt jo enemmän rehellistä fantsutoimintarymistelyä, kuin edeltäjänsä, jossa lukijaa vielä hissukseen tutustutettiin tämänkertaiseen versioon Britannian keijuyhteiskunnasta.

Varsin koukuttavaa luettavaa tämäkin. Ajattelin kyllä lukaista vielä kolmannenkin ulos tulleen kirjasarjan osan. Harkinnassa on nyt vain lukeako ensin Shevdon vai Morgensternin ”Night Circus”.

Road to Bedlamista minun on hankala sanoa mitään erityisen spesifistä. Teos oli seikkailua, jännitystä ja muutaman rinnakkaisen mysteerin vähittäistä avautumista. Vähemmän hienovarainen kuin edeltäjänsä, mutta piti hyvin otteessa tämäkin. Erityisen sujuvasti tämä solahti sisään suoraan ykkösosan jatkeena, kun on vielä henkilöhahmoissa emotianaalisesti kiinni.

Se, mistä tätä kirjaa voisin kiittää, on ettei kirjailija sortunut siinä määrin pikkunokkeluuksiin, mitä tämän tyyppisissä spefiseikkailuissa usein näkee. Tarkoitan siis päähenkilön korostettua muka-oveluutta, vastustajien jekuttamista ja näiden typeryydelle nauramista (tyypillisesti siis tilanteissa, joissa päähenkilön neronleimaukset eivät kestäisi päivänvaloa muualla kuin maailmankaikkeudessa, jonka kirjailija on kehittänyt vain päähenkilön navan ympärillä pyörimään). Eli sen sortin ärsyttävyyksin ei ollut tässä. Jokunen epäloogisuus ja epäjohdonmukaisuus kyllä, mutta suvaitsen antaa ne anteeksi, koska noita lipsahduksia ei kruunattu itsensä olalle taputteluilla ;D . Ehkä nyt ihan loppusessioista voisi esittää yhden ison kysymyksen epäloogisuudesta, mutta enpä kysy nyt kuitenkaan siltä varalta, että tämän tekstin näkee joku, joka tuon kirjan haluaa vielä tulevaisuudessa lukea.

27. Sixty-One Nails / Mike Shevdon

sixtyoneJostain syystä tämä Sixty-One Nails upposi näistä joululahjakirjoista minuun parhaiten. Sinänsähän tämä ei ollut kertomuksena sen kummoisempi kuin vaikkapa tuo Bone Shakerkaan. Perinteisempää fantasiakuvastoa vieläpä. Tarina oli myös varsin rehellistä urbaania seikkailufantasiaa, vailla sen syvempiä metafyysisiä pohdintoja tai filosofisia konnotaatioita. Taas yksi näitä ”päähenkilö huomaa itsessään omituisia piirteitä – ja kas olenkin keiju” -sarjan teoksia. Tällä kertaa päähenkilö oli kuitenkin vaihtelun vuoksi nelikymppinen mies, eikä se iänikuinen teinityttö.

Varmaan ne tekijät, jotka saivat minut pitämään teoksesta oli se tietynlainen fantasian tuntu ja tarinan juonenkäänteiden sopivan kerroksittainen avautuminen. Fantasiakirjassa nämä kaksi usein kietoutuvat yhteen. Sitä viehättävää taianomaisuutta, johon tuolla fantasian tunnulla viittaan, on vaikea pitää yllä, jos koko totuus läväytetään lukijan silmille kerralla. Jännitys piti hyvin otteessaan loppuun asti ja vaikka toimintaa olikin, se pysyi kiitettävän pienieleisenä. (Aina siihen pakolliseen loppurymistelyyn saakka.)

Myönnän, että pidin myös kirjoittajan tavasta jatkaa tarinaa vielä pari lukua eteenpäin sen ilmeisen loppuhuipennuksen jälkeen. Lisäteksti ei minusta tuntunut mitenkään vesitetyltä selittelyltä, kuten pelätä saattaisi, vaan toimi hyvin sekä itsenäisen kirjan loppujaksona että siltana teosten välillä, kun kyse kirjasarjasta kuitenkin on. Ei tullut niin tyhjän päälle pudotettu olo kuin usein kirjaa lopettaessa.

26. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille / Ransom Riggs

peregrineTämä kertomushan alkoi klassisesti monin osin kuin vanha kunnon Cthulhu-tarina ikään. Mystinen pitkiksi ajoiksi pois katoava isoisä, jäljkeen jääneet oudot kirjeet ja matka vanhalle hylätylle lastenkodille, jonka sisuksissa tapahtuu jotakin outoa. Vaikea olla kuvittelematta, etteikö Riggs olisi Lovecraftiaan lukenut. Tässä tarinassa oli kuitenkin kyse aivan muusta – nimittäin eriskummallisista lapsista. (Joskin olihan ne lonkerot pitänyt saada sinne mukaan kuitenkin ujutettua. Lovecraftin nimeen – vai?)

Luin tämän tosiaan suomeksi, koska sain kirjan lahjaksi. Aika harvoin nykyään tulee luettua alkukieleltään englanninkielistä tekstiä suomeksi. Siksi onkin erinomaisen hankala arvioida kirjoitustyyliä, kun vertailumateriaalia [englannista suomennettua] on tullut luettua niukasti. Aluksi minusta tuntui, että koin tekstin kömpelöksi suomennoksen takia. Ehkä osin sekin on mahdollista, kulttuurisidonnaisten sanontojen ja yksityiskohtien tarkka suomentaminen ei välttämättä aina toimi. Toisaalta mietiskellessäni useita hersyviä ja värikkäitä suomennoksia, joihin olen törmännyt [takavuosina], olen taipuvainen ajattelemaan, että kenties alkuteksti oli jo sinällään ilmaisultaan suppeaa. (Kentis suomentaja oli siis vain tehnyt parhaansa sillä materiaalilla, mitä sai?)

En siis aivan ihastunut teoksen kirjalliseen tyyliin. Tarina sen sijaan toimi ihan mukavasti. Jonnekin nuorten fantasian ja aikuisille suunnatun teoksen välimaastoon sijoittaisin tämän tekeleen. Kirjan juoni kiertyi kirjassa julkaistujen vanhojen valokuvien ympärille. Kirja nojaa varmasti suuren osan menestystään noihin outoihin kuviin. Ilman niitä teos tuskin nousisi esiin noista lukemattomista spefikirjoista, joita tällä havaa riittää markkinoilla. Kuvat kieltämättä toivat väriä kirjaan, mutta jotenkin minusta tuntui, ettei niistä ollut onnistuttu ottamaan täyttä hyötyä irti, vaan ne toimivat vain tavanomaisena kuvituksena teokselle, joka olisi toiminut myös ilman kuvia ehkä liiankin kitkatta. Olisin pitänyt siitä, että kuvia olisi käytetty enemmänkin mysteerin rakennusosina ja lukijan olisi annettu itse keksiä niistä juttuja. Nyt erityisesti kirjan alkupuolella kuvat oli turhankin yksityiskohtaisesti selitetty auki tekstissä, niin että lukijalle tuli tunne, ettei hänen hoksottimiinsa luotettu pätkääkään. Hieman tuota tarpeetonta selittelyä oli myöhemminkin kirjassa, mutta tarina lähti kyllä rullaamaan paremmin loppua kohti.

Kaiken kaikkiaan oikein mukava välipala. Saattaisin jopa lukea jatko-osankin, joskaan aivan kuumilla hiilillä en jatkon suhteen ole. Luultavasti tekisin jatko-osasta hieman taustaselvitystä ennen luennan aloittamista, enkä ryntäisi suin päin kiinni. (Silloin, kun tiedän varmuudella haluavani lukea jonkin kirjan, vältän yleensä lukemasta mitään arvioita tai edes takakansitekstejä, etten spoilaantuisi, enkä sotksisi fiiliksiäni turhilla ennakko-odotuksilla. Epävarmoissa tapauksissa käyn käsiksi arvioihin – jos ja kun paljon muutakin luettavaa on tyrkyllä.)

Huomaan muuten, että näistä minun teksteistäni tulee auttamatta varsin polarisoituneita. Joko pidän teoksesta lähes varauksettomasti, tai sitten jos jotain kritisoistavaa on, niin tekstin painopiste kiinnittyy kritiikkiin. Minun on vain hemmetin vaikea kirjoittaa neutraalia ”peruspositiivista” tekstiä jostakin geneerisestä ”ihan kiva”-teoksesta. Tiedän, että minun pitäisi kiinnittää enemmän huomiota tekstieni tasapainoisuuteen ja myös hyvien puolien esiin nostamiseen. Jos kirjoittaisin kirja-arvioita vaikkapa johonkin lehteen, tekisinkin niin, mutta koska kirjaan vain itselleni lukufiiliksiä, otan vapauden kirjata lukufiilikset muistiin siinä muodossa kuin ne fiiliksissäni akuutisti ovat

Jälkihuomio: Tosin uudelleen luettuna tämä teksti on minusta paljon neutraalimpi ja positiivisempi, kuin mitä heti kirjoittamisen jälkeen ajattelin.