25. Fractal Prince (Fraktaaliruhtinas) / Hannu Rajaniemi

Tätä Quantum Thiefin jatko-osaa olinkin odottanut kuin kuuta nousevaa. Tammikuussa sitten tajusin, että kappas, sehän on ollut ulkona jo viime vuodesta. Murakamin jälkeen iskin siis kynteni heti Rajaniemeen. Alku lähti liikkeelle hieman nahkeasti. Voi olla, että se johtui yksinomaan lukemiselle epäsuotuisasta elämäntilanteesta. Influenssan kourissa ei oikein keskittyminen ollut huipussaan.

Mutta olipahan tämä taas hyvä. Näitä Rajaniemen kirjoja lukiessa mietin joskus, että pitäisikö lukea ne suomeksi (nämä taidetaan julkaista suomeksi miltei samaan aikaan kuin alkukielellä englanniksi), nimittäin aina välillä jään miettimään, että enkö vain tajunnut jotain juttua kielen takia aikaisemmin, vai eikö sen ollut tarkoitus vielä aueta. Useimmiten olen tullut siihen tulokseen, että kyse ei ole kielestä, vaan Rajaniemi vain ovelasti viljelee itse keksimäänsä termistöä, jonka merkitys paljastetaan lukijalle pikkuhiljaa tarinan edetessä.

En ole aivan tarkkaan jäsennellyt miksi, mutta löydän jotakin jännää samankaltaisuutta Murakamin ja Rajaniemen tavasta kirjoittaa. Tarinathan tapahtuvat aivan eri ympäristössä ja ovat tunnelmaltaan erilaiset. Samaa on kuitenkin näiden kahden tapa limittää kahta rinnakkaista kertomusta kiinnostavalla tavalla yhteen kietoutuvaksi tarkinaksi. Toinen samankaltainen piirre on se, miten tarinan yksityiskohdat pikkuhiljaa avautuvat lukijalle. Minua jotenkin viehättää se tapa, jolla lukija vain viskataan keskelle henkilöhahmojen elämää, kuormittamatta tarinaa liikaa yksityiskohtaisilla selittelyillä, antaen taustojen ja yksityiskohtien pikkuhiljaa keriytyä auki.

Fraktaaliruhtinas vie Kvanttivarkaan tarinaa aavistuksen fantasiallisempaan suuntaan, joskin fantasiaelementit on toki totetutettu ”tieteellisin” keinoin. Samalla Mielin ja Jean le Flambeurin seikkailu asettuu osaksi paljon suurempaa kuviota, joka voi ravistella kenties koko universumin olemusta. Rajaniemi kirjoittaa seikkailullista tieteisfiktiota, mutta samalla tarinan rakenteessa pyöritellään elämän suuria kysymyksiä ihmisyydestä, yhteisön ja yksilön rajapinnasta ja tietenkin kuolemasta. Minuun nämä kirjan teemat ainakin upposivat, vaikka kysymystä vaikkapa ihmisen ja koneen rajapinnasta onkin pyöritelty tieteisfiktiossa läpi aikojen. Pidin siitä, ettei näitä teemoja tyrkytetty liian valmiiksi pureskeltuna, vaan heitettiin ilmaan pallona, joista voi joko napata kiinni, jos haluaa, tai sitten vain keskittyä huimaan seikkailuun. Minä tosin taida koskaan kyllästyä scifistiseen inhimillisyyden olemuksen pyörittelyyn. Olenhan innolla kahlannut näitä pohtiessa läpi esimerkiksi Justina Robsonin tuotannon.

Mainokset