Vieroitusoireita

Tämän lukemiston aloittamisen jälkeen olen lukenutkin taas aika tiiviisti. Tätä ennen minulla oli välillä kausia, ettei ollut viikkokausiin mitään kirjaa kesken (miten ihmeessä selvisin??). Nyt alkaa tulla pahasti vieroitusoireita, kun tuon Ihalaisen jälkeen en ole oikein löytänyt mitään proosaa, mihin tarttua. Luin kyllä pari sarjakuvakirjaa tässä välissä, mutta nekin siis jättivät minut kolmisen päivää sitten. (Sinänsä on väärin sanoa, etten ole lukenut mitään proosaa, koska nuo sarjikset olivat kyllä sarjakuvaproosaa. Mutta siis tekstiproosaa nyt siis etsiskelen. Yhden oudon sarjiksen (kai) varasinkin jo kirjastosta.)

Tilasin Kindleen kokeeksi näytepätkän Emerald Atlaksesta, mutta se tökki niin pahasti, että en viitsinyt tilata varsinaista kirjaa, vaikka se halpa olisi ollutkin. Rothfussien jälkeen jäi päälle oiva fantasiakutkutus, jotain sitä sorttia pitäisi saada. Tuo Kindlen ilmaisten kirjanäytteiden tarjonta on kyllä tosi kätevä, mutta ensin pitäisi keksiä mitä tilaa. Löydettyäni tuon Rothfussin olen ihan varma, että jossain luuraa lisääkin aikuiseen makuun kelpaavaa oivaa fantasiaa, pitää vain löytää ne jostakin. (Mutta mistä?) Uudempia teoksia ei kovin todennäköisesti esim. ”top-listoilta” löydä.

Mainokset

20. Perheestä ja alastomana juoksemisesta / Jarmo Ihalainen

Kylläpäs nyt on taas tullut PEKK:ltä monta mainiota kirjaa aivan peräjälkeen. Tämä oli aivan ihana tunnelmoivan utuinen kesäkirja. Nautin kovasti siitä kauniin ajattomasta tavasta, jolla kirjassa suvun rantahuvilaa ja sen ympäristön tapahtumia kuvataan. Tosin huomasin, että jouduin oikein keskittymään ja muistuttamaan itseäni monta kertaa lukiessa, että tämän kirjan kohdalla nimenomaan hidas ja rauhallinen nautiskelu on valttia. Minulla, kun on paha tapa juurikin ahmia kirjoja; kiireesti kääntää sivua sivun perään juonenkäänteestä toiseen. Tämän kirjan kohdalla sellainen ei kertakaikkiaan toimi. On pysähdyttävä nauttimaan kirjan tunnelmasta tai koko kirja menee ikään kuin sivusuun.

Minulle hoppuilijalle tämmöinen kiireetön nautiskelu ei näköjään ole lainkaan itsestään selvää. Vaikka sitä luulee osaavansa nauttia kiireettömyydestä lueskellessaan vaikkapa tuntitolkulla putkeen, niin oikeasti kyseessä onkin usein vain tuntien mittainen kirja-ahminta. Onhan tässä kirjassa toki juonikin. Huvilan ympärisöön kätkeytyvä suvun historia täynnä ihmiselämän pieniä tragedioita. Loppupeleissä löysin tästä kirjasta viehätyksen kuitenkin juuri pienistä asioista; hetkistä, tunnelmista ja aallon liplatuksesta. Ystävyydestä ja yhdessä jakamisesta.

19. The Wise Man’s Fear / Patrick Rothfuss

Lienee ihan hyvä, ettei kolmatta osaa ole vielä julkaistu, niin ehtii elämässään jotain muutakin koukutuksen välissä. Kohtalaisen paksuja kuitenkin vielä nämä Rothfussit. Pääsen ehkä perille taas meeilman menostakin, kun voin palata normaaleihin arkirutiineihini aamuista Hesarin lukua myöten.

Oikein hyvä oli tämäkin, joskaan ei ekan osan veroinen. Ensimmäisessä on aina se uuden löytämisen viehätys ja uuden maailman hitaan avautumisen ylläpitämä jännite, mitä kakkososaan on vaikea saada. Piti otteessaan läpi kirjan. Jos nyt muutama kohta tökkäsikin hieman. Siitä ja muusta ehkä enemmän myöhemmin. (Tai todennäköisemmin ei. Luettavien pino on taas paksu ja lienen aika nihkeä jakamaan aikaa blogin päivittämiseen, kuten ennenkin.)

18. Muuri / Katri Rauanjoki

Erinomaista maagista realismia / spefiä / fiktiota tarun ja toden rajapinnasta esikoiskirjailijalta. Hauskasti kirjan asetelmä liippäsi läheltä Marco Kososen Ravintola Loppua. Jopa hämmentävän paljon oli näissä samoja elementtejä, niin että jolleivät olisi ilmestyneet niin samoihin aikoihin, voisi kuvitella toisen vähintään alitajuisesti ammentavan toiselta.

Tosin siinä missä Kososen kertomus oli ennen kaikkea yksilön tarina, outo kummitustarinan liepeillä kulkeva kertomus, laajenee Rauanjoen teos yhteiskunnalliseksi kannanotoksi. Päähenkilön tarina on loppujen lopuksi vain ripaus meressä, joka mahdollistaa lukijan näkemään sen, mikä yhteiskunnassa usein halutaan silmiltä kätkeä.

Kaunis kirja, kumosi alkusivujen aikana nousseet huoleni esikoisteoksellisesta kliseisyydestä, ja onnistui pitämään minut napakasti otteessaan, kunnes viimeinen sivu oli käännetty.

Kiitos PEKK, lisää tällaista!

17. The Name of the Wind (Tuulen nimi) / Patrick Rothfuss

Onpas jotenkin kerrassaan ihanaa päästä pitkästä aikaa lukemaan hyvin kirjoitettua perinteistä fantasiaa, joka tempaa mukaansa kuin teinivuosina konsanaan. Viimeksi vastaavantyyppisen reaktion aiheutti Justina Robsonin Britannian myyttiseen keijuvaltakuntaan pääosin sijoittuva iloittelu ”Going Under”. Rothfussin teoksella ja Robsonin pläjäyksellä ei keskeisesti voi sanoa olevan muuta yhteistä kuin fantasian genre. Ja tietenkin se, että ne ovat tarjonneet täydellisen upottavan eskapistisen fantasiaelämyksen, joita näin aikuisiällä on vaikeampi tavoittaa.

Rothfussin löysin täältä Kirjojen salaisesta puutarhasta. Kiitos blogia kirjoittavalle Äidille siitä :)! Tiesin jotenkin heti tuon kuvauksen perusteella, että pitäisin kirjasta. Hyvänä apuna oli tietysti suomenkielisen laitoksen kaunis kansikuva. Mahdolliselle mielen perukoilla vaivaavalle epäilykselle fantasiakirjan laadusta takeeksi riitti se, että kirjan on julkaissut Kirjava. En varsinaisesti ole seurannut, mitä Kirjavan julkaisulistalta löytyy Martinin kronikan lisäksi, mutta luottamuksene Hlinovskyjen kriittiseen fantasiasiivilään on hyvä. Eikä vähin innoitus lukemiseen tullut Äidin kuvauksesta kirjan kielenkäytöstä.

The Name of the Wind on kieltämättä mainio kirja. Nykyisin ehkä harvemmin enää törmää hyvin kirjoitettuun ”vanhan koulukunnan fantasiaan” (eli miekka ja magia -genreen luettavissa olevaan keskiaikafantasiaan). Laatukirjoittajiksi haluavat eivät ehkä kyseiseen genreen tohdi koskea, sillä lokero on niin äyräitään myöten täynnä – suoraan sanoen roskaa – ettei genreleima varsinaisesti ole hyvää mainosta teokselle.

Kiitos kuitenkin Rothfussille tästä miellyttävästä lukukokemuksesta. Tulee sellainen fiilis, että Rothfuss on kirjoittanut juuri sellaisen kirjan, tai ehkä pikemminkin kaikki ne kirjat, jotka olisi itse halunnut lukea. Kirjaan on ujutettu tasapainoiseksi sekametelisopaksi, niin antiikin mytologista tarustoa, kristillisiä vaikutteita, David Copperfieldiä, kuin myös perinteistä barditarustoa ja keijumytologiaa.

Kirjoitin tämän tekstin siinä vaiheessa, kun kirjan lukeminen oli vielä kesken, mikä lienee varsin hyvä asia siitä näkökulmasta, että mulla on mennyt pari viikkoa aikaa yksinkertaisesti edes saada päivitettyä tämä teksti tänne nettiin. Enpä tähän mitään nyt enää lisää, kun sarjan seuraava osa on minulla hyvän aikaa ollut jo luennassa, enkä halua sekoittaa siitä nousevia fiiliksiä enää tähän. Siitä sitten myöhemmin lisää.